Perhosvaikutus vs. ilmastomallit

Usein esitetty metafora dynaamisten systeemien alkuarvoherkkyydelle on perhosen siiven lyönnin aiheuttama lumimyrsky New Yorkissa. Kuulin tätä erään laitoksenne tutkijankin käyttävän TV:ssä tänä vuonna. Mutta näinhän ei tietenkään käytännössä ole, koska energian dissipaatio vaimentaa liikkeen aiheuttaman ilmavirran, eikä feedback-mekanismia, joka sitä voimistaisi ole. Kysynkin: kuinka dissipaatio on mukana ilmastomalleissa? Liuosfaasissa dissipaatio on sisäänrakennettu Navier-Stokes-yhtälöön viskositeetin kautta. Dissipaatio ts. entropian tuotto, on hyvin tärkeä ilmiö, jonka tutkimuksesta Iyan Brigogine sai kemian Nobelin vuonna 1977.

Lähestyn kysymystäsi filosofian kautta , koska osaamiseni ei riitä dissipaatiokeskusteluun. Ymmärtääkseni perhosvaikutus on yhtähyvin filosofinen kuin matemaatinen käsite.
Liuosfaasin viskositeetti on matemaattien elementti yhtälössä, koska se perustuu molekyylien ominaisuuksiin, ja on lämpötilan funktio. Perhosvaikutus viskositeettiin taas on se, jos ennaltaarvaamaton seikka johtaa esimerkiksi pieneen lämpötilan laskuun, joka taas johtaa nesteen jäätymiseen.
Kirjoitin juuri kysymyksen tälle palstalle "voiko hiilenkierrron pelkistää “säätöpiiriksi”? Kysymyksen liitteenä olevaa kuvaa voi myös katsoa näkökulmasta , että ihmisen lisäämä fossiilinen hiili olisi tuollainen pehosefekti.